Hautomalaikku

Hautomalaikku (area incubationis) on pesivän, munia hautovan linnun vatsapuolelle kehittyvä höyhenetön laikku.

Hautomalaikku on kehittynyt linnuille siirtämään ruumiinlämpöä haudottaviin muniin. Laikku kehittyy yleensä vain naaraslinnuille, jotka useimmissa lintulahkoissa huolehtivat hautomisesta. Joidenkin varpuslintulajien koiraat voivat osallistua haudontaan ja niille kehittyy hautomalaikku, joka kuitenkin tavallisesti on vaatimattomampi kuin naaraan. Joissakin linturyhmissä, lokeilla ja kanalinnuilla, hautomalaikkuja eli untuvista paljaita ihon kohtia voi olla kolme. Kahlaajilla, ruokeilla ja kihuilla laikkuja on kaksi.

Hautomalaikku alkaa kehittyä hieman ennen muninnan alkamista. Vatsanseudun untuvat putoavat tai lintu itse nyppii niitä pois (hanhet ja sorsat nyppivät untuvia ja keräävät ne pesäänsä eristeeksi). Pintaverisuonisto aktivoituu, jolloin ruumiinlämmöstä suurempi osa ohjautuu munan lämmittämiseen. Aktiivisesti hautovan linnun hautomalaikku on paljas, punertava, ryppyinen ja kiiltävä. Poikasten kuoriuduttua pintaverenkierto laikussa vähenee ja iho muuttuu normaalin väriseksi. Jos lintu pesii uudelleen pian ensimmäisen pesyeen jälkeen, pysyy laikku paljaana. Pesimäkierron päätyttyä alkavat uudet untuvat kasvaa laikkuun. Samaan aikaan lintu yleensä myös käy läpi sulkasadon. Viimeistään sulkasadon lopulla myös hautomalaikku on saanut yhtenäisen untuvapeitteen.

Paljaan ihon kautta lintu hukkaa paljon energiaa. Koska hautominen on intensiivistä ja lintuemo poistuu pesältä vain syödäkseen ja juodakseen, ei jäähtymistä ehdi tapahtua kovin paljon. Aikaisin keväällä tai talvella pesivillä lajeilla (käpylinnut, pöllöt) koiras käy ruokkimassa hautovaa naarasta, joka monissa tapauksissa ei poistu pesästä koko haudontajakson aikana.

Lähteet

• Stanford
• Svensson, Lars 1976: Euroopan varpuslinnut. Sukupuolen ja iän määritys. - Suomen Lintutieteellinen Yhdistys r.y. Helsinki. ISBN 951-99067-3-8